Ylioppilaat ja muut valmistuvat

Tänäkin keväänä tuhannet ja taas tuhannet abiturientit ympäri Suomea ovat tuskailleet samojen ongelmien kanssa. Ylioppilaskirjoitukset ovat monelle nuorelle lähes ylitsepääsemätön este. Silti vuodesta toiseen kymmenettuhannet (tänä keväänä 41 294 kokelasta) opiskelijat tarttuvat haasteeseen ja osallistuvat ylioppilaskirjoituksiin tavoitteenaan saada valkoinen, etäisesti Aku Ankan lakkia muistuttava hattu päähänsä. Huvittavaa sinänsä, sillä lakinhan saa ostettua kaupasta, valmistuva ylioppilas tai ei.

Ehkä se lakki ei olekaan kaikkein suurin tavoittelun kohde lukiolaisille? Itselleni suurin on se ponnistelujen tulos joka ilmenee lukiosta valmistumisena, ylioppilaaksi tulemisena. Onnistuminen tuntuu aina hyvältä, haasteen voittaminen erityisen hyvältä. Ylioppilaaksi valmistuminen kuvastaakin monille itsensä ylittämistä, sitä, että mikä tahansa on mahdollista. Valmistumisesta saa myös elinikäisen tittelin. Ylioppilas. Vaikka ei koko loppuelämässä saisi mitään hienoa titteliä (esimerkkeinä vaikkapa vuoristoneuvos, ministeri tai toimitusjohtaja), voi aina olla tyytyväinen Ylioppilas. Kyllä omaan korvaani ylioppilas kuulostaa paremmalta kuin esimerkiksi ammattikoulusta ammattiin valmistunut sähköasentaja.

Onko ylioppilaaksi tulemisella ja lukiosta valmistumisella sitten mitään käytännön merkitystä tulevia opiskelu- ja työpaikkoja hankkiessa? Nykyaikana lähes kaikkiin jatkokoulutuspaikkoihin pääsee riippumatta onko käynyt lukion tai muun toisen asteen oppilaitoksen. "Amiksella" ja lukiolaisella on siis tasavertaiset mahdollisuudet suurimpaan osaan jatkokoulutuspaikoista. Voikin esittää kysymyksen: onko ylioppilastutkinnon suorittaminen instituutiona vanhentunut, jopa turha? Ei varmasti, mutta nyt en jaksa aiheeseen syvemmin pureutua.

Kumpaa suosittelen jatko-opiskeluja pohdiskelevalle yhdeksäsluokkalaiselle? Lukiota, ehdottomasti! Mielestäni on hyvä ottaa kolme vuotta lisäaikaa pohita tulevaisuutta, vain olla ja opiskella yleissivistäviä asioita. On liikaa vaadittu, että 15-16 -vuotias osaisi vielä päättää, mitä haluaa tulevaisuudelta ja mihin ammattiin suuntautuu koko loppuelämäksi. Monissa lukioissa järjestetään loistavia bileitä ja muita tapahtumia, lukiolaisilla on wanhojen tanssit ja penkkarit. Lukio on erinomainen paikka tutustua uusiin ihmisiin (koulussamme 750 opiskelijaa, eiköhän siellä muutamaan tutustu). Eikä se lukio niin raskasta ole. Ainoastaan koeviikot ja ylioppilaskirjoitukset käyvät hermoille, mutta kun niihin valmistuu hyvin, ei ole hädän päivää.

Ammattikoululaiset kehuskelevat monesti lukiolaisille, kuinka he tulevat tienaamaan rahaa aiemmin ja enemmän nopeamman ammattiin valmistumisensa takia. Tehkää te ammattikoululaiset duuniaduuniaduunia ja me lukiolaiset, tulevat porvarit (vitsivitsi), tulemme tulevaisuudessa teidän työnantajiksenne. Vitsi.

Rahapoliittisesti kannattaakin ryhtyä ahtaajaksi. Kuukausikeskipalkka huikentelee 4000 euron tietämillä ja koulutus ammattiin on melko mitätön: Radio Rockin mainiota radiotoimittajaa Jussi Heikelää mukaillen "parin viikon kirjekurssi".

Vielä viimeinen puristus ylioppilaskirjoituksia, tulevana perjantaina, iltapäivällä, lukio-opintoni ovat käytännössä ohi. (Olettaen, että pääsen pakollisista aineista yo-kirjoituksissa läpi.) Monia vuosia opiskeluja on vielä edessä. Mitä väliä? Nautitaan tästä hetkestä, me valmistuvat olemme sankareita tänä keväänä. Kyllä, riippumatta mistä instituutiosta kukin valmistuukin.

Avatar ja rajoitteiset

Kävinpä katsomassa Avatar -elokuvan. Odotukset eivät olleet kummoiset etukäteen, traileri ei minua ollut vakuuttanut. Trailerin perusteella pelkästään elokuvaa varten kehitettyä uutta 3D -teknologiaa ei voinut maailman ääriin kehua. Kovin kummoiselta se ei vaikuttanut. Maailman suurin (?) budjetti ja suuret erikoistehosteet silti kiinnostivat.

Leffan alussa naureskelin sinisille tyypeille, etenkin niiden eleille ja kielelle. Olin myös kuullut eräältä kaveriltani, että elokuva on kuin Disney-klassikko Pocahontas. Alussa näiltä samoilta mielikuvilta en voinutkaan välttyä. Melko nopeasti tarina kuitenkin tempasi mukaansa. Kaksi tuntia ja 44 minuuttia hurahtivat nopeasti, kertaakaan kelloa kurkkaamatta.

Elokuva yllätti minut positiivisesti. En ole mikään leffakriitikko, kuten ystäväni L'amourhaaja (http://valoakankaalla.blogspot.com/), joten minua ei sen ihmeemmin häirinnyt elokuvan juonen yksinkertaisuus tai epäuskottavuus. Mennessäni leffateatteriin en hakenut mitään syvällistä kokemusta, kunhan menin viettämään hauskaa iltaa hyvässä seurassa. Jätin syvemmän kriittisyyden muille, minä vain katsoin. Ehkä olen markkinamiesten uhri, mutta mitä väliä, jos itseäni se ei häiritse?

Tykkäsin siitä, että Avatarin päähenkilö oli pyörätuolissa. Ilmeisesti näyttelijä ei oikeasti ole vammainen, mutta ei se mitään. Elokuva onkin hyvää "promoa" vammaisille, se tuo yleisesti esille, että myös vammaiset ovat ihmisiä. Jopa rakastettavia (vaikka sitten sinisten jättiläisten toimesta, kenties)! Olisin kyllä toivonut enemmän läppää vammaisista, se on oikeasti melko hauskaa. Sääli, että aihe on niin tabu. Elokuvassa taisi olla vain yksi melko lievä vitsi liittyen päähenkilön tuoliin, mutta nauroin jo sillekin katketakseni. Kyllä pyörätuolillekin saa ja pitää nauraa, jos on aihetta. Ketään ei saa pilkata, mutta huumori on huumoria. Ja vammaishuumori on sitä parhaimmillaan.

Itsehän olen siis pyörätuolissa. Tehtäköön tämä selväksi, ettei kukaan loukkaannu sanoistani. Monet useasti kauhistelevat sitä, miten voin sanoa itseäni vammaiseksi, heittää siitä jopa läppää. "Mennäänkö istumaan? Eiku venaa, mä istun jo." Itselle pitää pystyä nauramaan. Huumorin kautta moni vaikea asia muuttuu helpommaksi. Me ehkä olemme liikuntarajoitteisia, mutta yhteiskunta on tässä asiassa huumorirajoitteinen.

Huumori vapaaksi kaikille! Nouskaamme ylös, tai siis nostakaamme pyörätuoliemme hissit ylös.

Okei meni vähän sivuraiteille tosta Avatar aiheesta, mutta ei se mitään.