Se siitä, asiaan.
***
Viikonloppua voi kuvailla yhdella sanalla: loistava! Kahden päivän sisällä näin 7 bändin esiintymiset. Aloitetaan tapahtumien purkaminen perjantaista. Lähdimme ystävieni Jessen ja Artun kanssa kohti Helsinkiä viiden aikoihin iltapäivällä. Sää oli mahdollisimman huono, vettä satoi kuin Esterin sieltä. Helsingissä olimme noin kello kuuden aikoihin. Pienenä huolena meillä kaikilla oli, että kukaan meistä ei osannut Kampilta reittiä Gloriaan keikkapaikalle. Emme kuitenkaan murehtineet sitä sen enempiä, jos emme muuta olisi keksineet, olisimme vain seuranneet "emovanaa". Tosiaan, Kamppi oli TÄYNNÄ pikkuemoja ja vähän isompiakin. Oli turha pähkäillä miksi he kaikki olivat siellä. Ruotsalainen Adept veti emoja Gloriaan, myös jyväskyläläinen lämppäri One Morning Left on tehnyt tuloaan emojen sydämiin.
Onneksemme törmäsimme Kampissa kaveriimme Villeen, hän osasi reitin keikkapaikalle. Reilun kilometrin matkalla kastuimme läpimäriksi. Tuli myös ilmi, että emovanan seuraaminen ei olisi onnistunut. Emot kulkivat paikan lähettyville ratikalla, luultavasti suojelivat tuntikausia väännettyjä kampauksiaan. Me olimme rohkeita ja vastustimme luonnonvoimia. Nössöt emot.
Vihdoin pääsimme sisään. Pyörätuolilla jouduin menemään BACKSTAGEN kautta sisään. Roudarihissi oli rikki, oli temppuiltava ramppien kanssa. Heti backstagen puolelle sisäänpäästyämme vastaamme tuli Adeptin jätkiä, jotka tervehtivät meitä iloisesti. Hienoja miehiä.
Keikalla oli hyvä meininki. Jesse tutustui uusiin tyttöihin, kuinkas muuten. Katseeni harhaili ympäri yleisöä ja seuraavan kerran kun suuntasin katseeni Jesseen, hän tanssi piirissä kolmen emotytön kanssa. Keisari vauhdissa, hyvä niin. Glorian miksaukset pissivät erittäin pahasti, musiikki oli ajoittain melkoista puuroa. Adeptin toisen biisin aikana puolet yleisöstä kiipesi lavalle, ihme touhua. Huvituin suuresti satunnaisista "stage divailijoista". Monille kävi samoin kuin Jack Blackille elokuvassaan School of Rock: lavalta yleisöön hypättyään yleisö ei ottanutkaan hyppääjää vastaan, vaan tämä putosi tylysti lattialle. Vakava asia, loukkaantumisriski, mutta minkä sille voi. Nauratti. Onneksi hyppääjät eivät olleet kovin suurikokoisia, pudotus olisi ollut vieläkin rajumpi.
Kotimatka alkoi hyvin mielin, uusi bändipaita ja levy hallussa. Paluumatkalle joukkoon oli liittynyt uusi soturi, lohjalaisten emojen kruunaamaton prinssi Peeku. Julkkisbussi lähti kotia kohti.
***
Lauantaina lähdimme Jessen kanssa uudelleen liikkeelle, suuntana jälleen Helsinki. Luvassa olisi tiukkaa meininkiä 50 Lionsin, The Warriorsin, Winds of Plaguen, Despised Iconin ja Parkway Driven tahtiin.
Helsingissä oli tapahtumarikas päivä, itse emme kuitenkaan kaikenmaailman pössypäiden ja ilmastohippien mielenosoituksiin osallistuneet. "Hyvänen aika, meillehän tulisi täällä kylmä jos turkistarhaus kiellettäisiin!" linjasimme Jessen kanssa. Tapasimme myös muutamia kavereita. Erityisen maininnan ansaitsee Jessen kuuma emokaveri. Jälleen kerran saimme Jessen kanssa todeta, että Helsinkiin mahtuu jos jonkinnäköistä hiihtäjää, mm. viiksekäs mummo sekä humalassa ollut armeijakiihkoilija.
Kuuden aikaan alkuillasta oli vihdoin aika suunnata kohti Tavastiaa, tuota artistien palvomaa pyhättöä. Itselleni käynti oli ensimmäinen, ja täytyy myöntää että odotin paikan olevan erilainen. Tavastia oli yllättävän pieni, jopa pienempi kuin Nosturi. Fiilis oli kuitenkin innostuneen odottunut.
Pakollisten paitaostosten jälkeen alkoi artistien odottaminen. Ensimmäinen bändi 50 Lions ei vakuuttanut. Perusmättöä, ei mitään erikoista. Toinen artisti yllätti. The Warriors oli livenä erittäinkin mukaansatempaava, itselleni syttyi halu kuulla heidän musiikkiaan lisää. Erityisen hyvälle tuulelle minut sai The Warriorsin kitaristi pulleahko kitaristi Javi Zarate. Hänen lavaliikehdintäänsä oli hauska seurata.
Kahden ensimmäisen artistin aikana yleisöä ei ollut juuri nimeksikään. Winds of Plaguen tullessa lavalle myös yleisöä saapui paikalle. Minulla ei suurempia ennakkoluuloja tai -toiveita ollut kyseistä orkesteria kohtaan, ensimmäisestä kappaleesta lähtien yksi asia oli kuitenkin selvää. Winds of Plague iski minuun KOVAA. Erityisen paljon pidin vokalisti Johnny Plaguen äänestä, karjunta oli illan parasta.
Yleisö villiintyi Despised Iconin tultua lavalle. Erityisesti pidän heidän pig squealeista, karjunta on ajoittain maagisen kuuloista. Minä itse räjähdin täysiin fiiliksiin suosikkikappaleeni aikana. Furtive Monologue potkii tajuttoman kovaa! Jesse taasen ei tällä kertaa viitsinyt lähteä pittaamaan, suojellakseen omaa terveyttään hän pysyi niistä hommista poissa. Hyvä ratkaisu sanoisin.
Vihdoin oli aika Parkway Driven esiintymisen. Yhtye ei pettänyt, kuten odottaa saattoi. Reilu 50 minuuttia tiukkaa menoa ja meininkiä oli loistava päätös keikkaviikonlopulle. Encorena soitettu suosikkikappaleeni Romance is Dead jätti euforiseen tilaan. Jessekin käväisi loppujenlopuksi hetken aikaa juoksemassa circle pitissä. Keikan jälkeen jäimme Tavastialle hengailemaan hetkeksi. Juttelimme parin jätkän kanssa, keskustelun edetessä paljastui, että meillä oli yhteisiä tuttuja! Pieni on maailma. Lopuksi pääsimme vielä yhteiskuviin Parkway Driven laulajan Winston McCallin kanssa. Juttelin hänen kanssa hetken aikaa, erittäin mukava ja maanläheinen äijä. Mitä enemmän mietin, sen enemmän pidän hänestä. Todella, todella mukava mies.
Kotimatkalle oli hyvä lähteä kun vettäkään ei satanut. Mieltä painoi maahan hieman vain uutinen Suomesta ja Tanskasta...
