Loistava hardcore-viikonloppu!

Aikaa on kulunut edellisestä kirjoituksesta jo pidempi tovi. Ei ole löytynyt inspiraatiota ja elämä itsessään on ollut melko muuttumatonta, normaalia. Edelliseen postaukseen viitaten täytyy mainita, että saavutin tavoitteeni ja marraskuussa suuntana onkin sitten Italia ja mm-kisat.
Se siitä, asiaan.

***

Viikonloppua voi kuvailla yhdella sanalla: loistava! Kahden päivän sisällä näin 7 bändin esiintymiset. Aloitetaan tapahtumien purkaminen perjantaista. Lähdimme ystävieni Jessen ja Artun kanssa kohti Helsinkiä viiden aikoihin iltapäivällä. Sää oli mahdollisimman huono, vettä satoi kuin Esterin sieltä. Helsingissä olimme noin kello kuuden aikoihin. Pienenä huolena meillä kaikilla oli, että kukaan meistä ei osannut Kampilta reittiä Gloriaan keikkapaikalle. Emme kuitenkaan murehtineet sitä sen enempiä, jos emme muuta olisi keksineet, olisimme vain seuranneet "emovanaa". Tosiaan, Kamppi oli TÄYNNÄ pikkuemoja ja vähän isompiakin. Oli turha pähkäillä miksi he kaikki olivat siellä. Ruotsalainen Adept veti emoja Gloriaan, myös jyväskyläläinen lämppäri One Morning Left on tehnyt tuloaan emojen sydämiin.

Onneksemme törmäsimme Kampissa kaveriimme Villeen, hän osasi reitin keikkapaikalle. Reilun kilometrin matkalla kastuimme läpimäriksi. Tuli myös ilmi, että emovanan seuraaminen ei olisi onnistunut. Emot kulkivat paikan lähettyville ratikalla, luultavasti suojelivat tuntikausia väännettyjä kampauksiaan. Me olimme rohkeita ja vastustimme luonnonvoimia. Nössöt emot.

Vihdoin pääsimme sisään. Pyörätuolilla jouduin menemään BACKSTAGEN kautta sisään. Roudarihissi oli rikki, oli temppuiltava ramppien kanssa. Heti backstagen puolelle sisäänpäästyämme vastaamme tuli Adeptin jätkiä, jotka tervehtivät meitä iloisesti. Hienoja miehiä.

Keikalla oli hyvä meininki. Jesse tutustui uusiin tyttöihin, kuinkas muuten. Katseeni harhaili ympäri yleisöä ja seuraavan kerran kun suuntasin katseeni Jesseen, hän tanssi piirissä kolmen emotytön kanssa. Keisari vauhdissa, hyvä niin. Glorian miksaukset pissivät erittäin pahasti, musiikki oli ajoittain melkoista puuroa. Adeptin toisen biisin aikana puolet yleisöstä kiipesi lavalle, ihme touhua. Huvituin suuresti satunnaisista "stage divailijoista". Monille kävi samoin kuin Jack Blackille elokuvassaan School of Rock: lavalta yleisöön hypättyään yleisö ei ottanutkaan hyppääjää vastaan, vaan tämä putosi tylysti lattialle. Vakava asia, loukkaantumisriski, mutta minkä sille voi. Nauratti. Onneksi hyppääjät eivät olleet kovin suurikokoisia, pudotus olisi ollut vieläkin rajumpi.

Kotimatka alkoi hyvin mielin, uusi bändipaita ja levy hallussa. Paluumatkalle joukkoon oli liittynyt uusi soturi, lohjalaisten emojen kruunaamaton prinssi Peeku. Julkkisbussi lähti kotia kohti.

***

Lauantaina lähdimme Jessen kanssa uudelleen liikkeelle, suuntana jälleen Helsinki. Luvassa olisi tiukkaa meininkiä 50 Lionsin, The Warriorsin, Winds of Plaguen, Despised Iconin ja Parkway Driven tahtiin.

Helsingissä oli tapahtumarikas päivä, itse emme kuitenkaan kaikenmaailman pössypäiden ja ilmastohippien mielenosoituksiin osallistuneet. "Hyvänen aika, meillehän tulisi täällä kylmä jos turkistarhaus kiellettäisiin!" linjasimme Jessen kanssa. Tapasimme myös muutamia kavereita. Erityisen maininnan ansaitsee Jessen kuuma emokaveri. Jälleen kerran saimme Jessen kanssa todeta, että Helsinkiin mahtuu jos jonkinnäköistä hiihtäjää, mm. viiksekäs mummo sekä humalassa ollut armeijakiihkoilija.

Kuuden aikaan alkuillasta oli vihdoin aika suunnata kohti Tavastiaa, tuota artistien palvomaa pyhättöä. Itselleni käynti oli ensimmäinen, ja täytyy myöntää että odotin paikan olevan erilainen. Tavastia oli yllättävän pieni, jopa pienempi kuin Nosturi. Fiilis oli kuitenkin innostuneen odottunut.

Pakollisten paitaostosten jälkeen alkoi artistien odottaminen. Ensimmäinen bändi 50 Lions ei vakuuttanut. Perusmättöä, ei mitään erikoista. Toinen artisti yllätti. The Warriors oli livenä erittäinkin mukaansatempaava, itselleni syttyi halu kuulla heidän musiikkiaan lisää. Erityisen hyvälle tuulelle minut sai The Warriorsin kitaristi pulleahko kitaristi Javi Zarate. Hänen lavaliikehdintäänsä oli hauska seurata.

Kahden ensimmäisen artistin aikana yleisöä ei ollut juuri nimeksikään. Winds of Plaguen tullessa lavalle myös yleisöä saapui paikalle. Minulla ei suurempia ennakkoluuloja tai -toiveita ollut kyseistä orkesteria kohtaan, ensimmäisestä kappaleesta lähtien yksi asia oli kuitenkin selvää. Winds of Plague iski minuun KOVAA. Erityisen paljon pidin vokalisti Johnny Plaguen äänestä, karjunta oli illan parasta.

Yleisö villiintyi Despised Iconin tultua lavalle. Erityisesti pidän heidän pig squealeista, karjunta on ajoittain maagisen kuuloista. Minä itse räjähdin täysiin fiiliksiin suosikkikappaleeni aikana. Furtive Monologue potkii tajuttoman kovaa! Jesse taasen ei tällä kertaa viitsinyt lähteä pittaamaan, suojellakseen omaa terveyttään hän pysyi niistä hommista poissa. Hyvä ratkaisu sanoisin.

Vihdoin oli aika Parkway Driven esiintymisen. Yhtye ei pettänyt, kuten odottaa saattoi. Reilu 50 minuuttia tiukkaa menoa ja meininkiä oli loistava päätös keikkaviikonlopulle. Encorena soitettu suosikkikappaleeni Romance is Dead jätti euforiseen tilaan. Jessekin käväisi loppujenlopuksi hetken aikaa juoksemassa circle pitissä. Keikan jälkeen jäimme Tavastialle hengailemaan hetkeksi. Juttelimme parin jätkän kanssa, keskustelun edetessä paljastui, että meillä oli yhteisiä tuttuja! Pieni on maailma. Lopuksi pääsimme vielä yhteiskuviin Parkway Driven laulajan Winston McCallin kanssa. Juttelin hänen kanssa hetken aikaa, erittäin mukava ja maanläheinen äijä. Mitä enemmän mietin, sen enemmän pidän hänestä. Todella, todella mukava mies.

Kotimatkalle oli hyvä lähteä kun vettäkään ei satanut. Mieltä painoi maahan hieman vain uutinen Suomesta ja Tanskasta...

Sähköpyörätuolisalibandyn neljäs osaturnaus Helsinki 10.-11.4.

Nyt tulevana viikonloppuna on kauden viimeinen turnaus. Kyseessä on siis rakas lajini, sähköpyörätuolisalibandy (tuttavallisemmin spt-salibandy). Viikonloppuna ratkaistaan kovista kovimmat ja parhaista parhaimmat. Sekä SM- että divaritasolla. Lajia itseään en lähde sen enempää esittelemään, tarvittava tieto löytyy seuraavalta sivustolta: http://www.sptsalibandy.net/.

Lauantaina pelataan vielä runkosarjan otteluita, sm-sarjan kohdalla näillä otteluilla ei ole käytännön merkitystä. Runkosarjan neljä parasta ovat Woodcutters Vaasasta, Seinäjoen Sisu, Helsinki Outsiders ja Helsinki Outsiders II. Joukkueiden järjestys tulee pysymään kutakuinkin samanlaisina. Sunnuntain välieräparit oletettavasti tulevat olemaan siis Woodcutters-HOS II ja Sisu-HOS.

Woodcuttersien joukkue on täynnä taitoa, Thomas Puska ja Antti Ämmänkoski mahtuisivat taitojensa puolesta helposti maajoukkuerinkiin, mutta vammojensa takia eivät ole oikeutettuja pelioikeuteen kansainvälisissä peleissä (lue maajoukkuepeleissä). Maajoukkuerinkiläisiä ovat taitava mailapelaaja Harri Hakala sekä loistava, kovaa pelaava t-stickari Miro Reijonen. Heikkoja kohtia joukkueessa ei paljoa ole, sen takia HOS 2 joutuukin tekemään kovan työn voittaakseen vaasalaisen tähtinipun. Mahdotonta se ei ole, edellisessä turnauksessa HOS 2 ylsi loistavaan 7-7 tasapeliin heidän kanssaan. Yllätyksen mahdollisuus nousee ja mahdollisesti kaatuu Opa Palosen pelituntumaan. EM-kisoissakin loistanut maalitykki on HOS 2:n pelin sielu. Jos Opalla kulkee, joukkueella kulkee, ja päinvastoin. Yleensä Opalla kulkee. HOS 2:n vahvuus on myös saumaton joukkuepeli, joukkue on yllättänyt otteillaan kaikki lajia seuraavat.

Toista paria on minun tietysti hankalampi arvioida, pelaan itse Sisun joukkueessa maalivahtina. HOS on myös täynnä maajoukkuerinkiläisiä. Pyry Niemelä, t-stick pelaaja, joka on valittu sekä maailman että Euroopan parhaaksi, johtaa joukkoja. Saila Luumi ja Ella-Riikka Isometsä ovat johtavia mailapelaajia, molemmat maajoukkueringissä. Joukkueen maalinsuulta löytyy huippumaalivahti Sampo Luumi. Kokemusta on vaikka muille jakaa, maila-/t-stickpelaaja Miika Riikonen on kokenut ja menestynyt pelaaja. Ensimmäistä kertaa koko kauden aikana Sisu on mukana kovimmalla miehityksellään. Ainakaan kokemuksessa ei Sisu jää jälkeen. Joukkueen kahdeksasta pelaajasta kuudella on maajoukkuekokemusta. Sarjan vanhin pelaaja Jorma Lehmus johtaa Sisun joukkoja rautaisella otteellaan. Maalitykki Kai Saarinen on ollut hyvässä vireessä myös tällä kaudella. Kahdeksan kultamitalin Petri Matikaisen pelisilmä on pettämätön, tälläkin kaudella tulosta on syntynyt. Leena Ikola on taitava mailapelaaja, hetken poissa ollut, myös maajoukkueessa pelannut, Roda Mohamed tekee paluun lajin pariin. Maalilla olen sitten minä, joka pidän itseäni melko pätevänä siinä mitä teen! Kovan ottelu tulossa, toiveeni ottelun tuloksesta voi jokainen päätellä.

Turnauksen lopputuloksia en lähde veikkailemaan sen enempiä, ettei kukaan vain loukkaannu. Tottakai odotan oman joukkueeni pärjäävän.

Jännitettävää löytyy SM-sarjan lisäksi siinä, ketkä pelaajat valitaan marraskuussa järjestettäviin Italian MM-kisoihin lähtevään joukkueeseen. Varmasti tämä nostattaa maajoukkueen ringityksessä tällä kaudella olleita yrittämään parastaan entistäkin kovemmin. Lukeudun itse tuohon joukkoon. Monesti suomalaisurheilijat eivät aseta itselleen tarpeeksi kovia tavoitteita, siksi myös kovat suoritukset jäävät toteutumatta. Olen valinnut toisin.

Minähän kuulun siihen kisoihin lähtevään joukkueeseen !

Ylioppilaat ja muut valmistuvat

Tänäkin keväänä tuhannet ja taas tuhannet abiturientit ympäri Suomea ovat tuskailleet samojen ongelmien kanssa. Ylioppilaskirjoitukset ovat monelle nuorelle lähes ylitsepääsemätön este. Silti vuodesta toiseen kymmenettuhannet (tänä keväänä 41 294 kokelasta) opiskelijat tarttuvat haasteeseen ja osallistuvat ylioppilaskirjoituksiin tavoitteenaan saada valkoinen, etäisesti Aku Ankan lakkia muistuttava hattu päähänsä. Huvittavaa sinänsä, sillä lakinhan saa ostettua kaupasta, valmistuva ylioppilas tai ei.

Ehkä se lakki ei olekaan kaikkein suurin tavoittelun kohde lukiolaisille? Itselleni suurin on se ponnistelujen tulos joka ilmenee lukiosta valmistumisena, ylioppilaaksi tulemisena. Onnistuminen tuntuu aina hyvältä, haasteen voittaminen erityisen hyvältä. Ylioppilaaksi valmistuminen kuvastaakin monille itsensä ylittämistä, sitä, että mikä tahansa on mahdollista. Valmistumisesta saa myös elinikäisen tittelin. Ylioppilas. Vaikka ei koko loppuelämässä saisi mitään hienoa titteliä (esimerkkeinä vaikkapa vuoristoneuvos, ministeri tai toimitusjohtaja), voi aina olla tyytyväinen Ylioppilas. Kyllä omaan korvaani ylioppilas kuulostaa paremmalta kuin esimerkiksi ammattikoulusta ammattiin valmistunut sähköasentaja.

Onko ylioppilaaksi tulemisella ja lukiosta valmistumisella sitten mitään käytännön merkitystä tulevia opiskelu- ja työpaikkoja hankkiessa? Nykyaikana lähes kaikkiin jatkokoulutuspaikkoihin pääsee riippumatta onko käynyt lukion tai muun toisen asteen oppilaitoksen. "Amiksella" ja lukiolaisella on siis tasavertaiset mahdollisuudet suurimpaan osaan jatkokoulutuspaikoista. Voikin esittää kysymyksen: onko ylioppilastutkinnon suorittaminen instituutiona vanhentunut, jopa turha? Ei varmasti, mutta nyt en jaksa aiheeseen syvemmin pureutua.

Kumpaa suosittelen jatko-opiskeluja pohdiskelevalle yhdeksäsluokkalaiselle? Lukiota, ehdottomasti! Mielestäni on hyvä ottaa kolme vuotta lisäaikaa pohita tulevaisuutta, vain olla ja opiskella yleissivistäviä asioita. On liikaa vaadittu, että 15-16 -vuotias osaisi vielä päättää, mitä haluaa tulevaisuudelta ja mihin ammattiin suuntautuu koko loppuelämäksi. Monissa lukioissa järjestetään loistavia bileitä ja muita tapahtumia, lukiolaisilla on wanhojen tanssit ja penkkarit. Lukio on erinomainen paikka tutustua uusiin ihmisiin (koulussamme 750 opiskelijaa, eiköhän siellä muutamaan tutustu). Eikä se lukio niin raskasta ole. Ainoastaan koeviikot ja ylioppilaskirjoitukset käyvät hermoille, mutta kun niihin valmistuu hyvin, ei ole hädän päivää.

Ammattikoululaiset kehuskelevat monesti lukiolaisille, kuinka he tulevat tienaamaan rahaa aiemmin ja enemmän nopeamman ammattiin valmistumisensa takia. Tehkää te ammattikoululaiset duuniaduuniaduunia ja me lukiolaiset, tulevat porvarit (vitsivitsi), tulemme tulevaisuudessa teidän työnantajiksenne. Vitsi.

Rahapoliittisesti kannattaakin ryhtyä ahtaajaksi. Kuukausikeskipalkka huikentelee 4000 euron tietämillä ja koulutus ammattiin on melko mitätön: Radio Rockin mainiota radiotoimittajaa Jussi Heikelää mukaillen "parin viikon kirjekurssi".

Vielä viimeinen puristus ylioppilaskirjoituksia, tulevana perjantaina, iltapäivällä, lukio-opintoni ovat käytännössä ohi. (Olettaen, että pääsen pakollisista aineista yo-kirjoituksissa läpi.) Monia vuosia opiskeluja on vielä edessä. Mitä väliä? Nautitaan tästä hetkestä, me valmistuvat olemme sankareita tänä keväänä. Kyllä, riippumatta mistä instituutiosta kukin valmistuukin.

Avatar ja rajoitteiset

Kävinpä katsomassa Avatar -elokuvan. Odotukset eivät olleet kummoiset etukäteen, traileri ei minua ollut vakuuttanut. Trailerin perusteella pelkästään elokuvaa varten kehitettyä uutta 3D -teknologiaa ei voinut maailman ääriin kehua. Kovin kummoiselta se ei vaikuttanut. Maailman suurin (?) budjetti ja suuret erikoistehosteet silti kiinnostivat.

Leffan alussa naureskelin sinisille tyypeille, etenkin niiden eleille ja kielelle. Olin myös kuullut eräältä kaveriltani, että elokuva on kuin Disney-klassikko Pocahontas. Alussa näiltä samoilta mielikuvilta en voinutkaan välttyä. Melko nopeasti tarina kuitenkin tempasi mukaansa. Kaksi tuntia ja 44 minuuttia hurahtivat nopeasti, kertaakaan kelloa kurkkaamatta.

Elokuva yllätti minut positiivisesti. En ole mikään leffakriitikko, kuten ystäväni L'amourhaaja (http://valoakankaalla.blogspot.com/), joten minua ei sen ihmeemmin häirinnyt elokuvan juonen yksinkertaisuus tai epäuskottavuus. Mennessäni leffateatteriin en hakenut mitään syvällistä kokemusta, kunhan menin viettämään hauskaa iltaa hyvässä seurassa. Jätin syvemmän kriittisyyden muille, minä vain katsoin. Ehkä olen markkinamiesten uhri, mutta mitä väliä, jos itseäni se ei häiritse?

Tykkäsin siitä, että Avatarin päähenkilö oli pyörätuolissa. Ilmeisesti näyttelijä ei oikeasti ole vammainen, mutta ei se mitään. Elokuva onkin hyvää "promoa" vammaisille, se tuo yleisesti esille, että myös vammaiset ovat ihmisiä. Jopa rakastettavia (vaikka sitten sinisten jättiläisten toimesta, kenties)! Olisin kyllä toivonut enemmän läppää vammaisista, se on oikeasti melko hauskaa. Sääli, että aihe on niin tabu. Elokuvassa taisi olla vain yksi melko lievä vitsi liittyen päähenkilön tuoliin, mutta nauroin jo sillekin katketakseni. Kyllä pyörätuolillekin saa ja pitää nauraa, jos on aihetta. Ketään ei saa pilkata, mutta huumori on huumoria. Ja vammaishuumori on sitä parhaimmillaan.

Itsehän olen siis pyörätuolissa. Tehtäköön tämä selväksi, ettei kukaan loukkaannu sanoistani. Monet useasti kauhistelevat sitä, miten voin sanoa itseäni vammaiseksi, heittää siitä jopa läppää. "Mennäänkö istumaan? Eiku venaa, mä istun jo." Itselle pitää pystyä nauramaan. Huumorin kautta moni vaikea asia muuttuu helpommaksi. Me ehkä olemme liikuntarajoitteisia, mutta yhteiskunta on tässä asiassa huumorirajoitteinen.

Huumori vapaaksi kaikille! Nouskaamme ylös, tai siis nostakaamme pyörätuoliemme hissit ylös.

Okei meni vähän sivuraiteille tosta Avatar aiheesta, mutta ei se mitään.

Finaalin jännitys

Finaalissa kohtaavat reilun tunnin kuluttua USA ja Kanada. Heti alkuun ilmoitan sympatioideni olevan USAn nuoren joukkueen puolella. Riippumatta siitä, että he nöyryyttivät Suomea välierässä 6-1. En vain jaksa sietää kanadalaisten jääkiekon omistamista, sitä ylimielisyyttä mikä liittyy heidän jääkiekkokulttuuriinsa. Etenkin nyt, kun kisat ovat Vancouverissa Kanadassa, mikä olisikaan hienompaa kuin pieni näpäytys ja maanpinnalle palautus verivihollisen USAn toimesta.

Ottelusta on tulossa tasainen, no questions about it. Ainakin toivon niin. Toisaalta Suomi-USA välierästä sekä Kanada-Venäjä puolivälierästä piti myös tulla tasaiset kamppailut. Kuinka kävikään? USA nöyryytti Suomea, Kanada kansainvälistä jääkiekkoa viime vuodet hallinnutta Venäjää. Tämä onkin kiintoisa yksityiskohta, molemmilla joukkueilla on pudotuspelivaiheessa jo takana yksi täydellinen onnistuminen. Tuleeko jommallekummalle samanlainen onnistuminen tänäänkin? Jos tulee, toivon, että se tulisi molemmille. Vaikka liputan jenkkien puolesta, toivon silti näkeväni tasaista ja erityisesti TASOKASTA jääkiekkoa (,jossa USA luonnollisesti selviytyy voittajana).

Jenkeillä on joukkue täynnä nuorta ratkaisuvoimaa (mm. Patrick Kane, Bobby Ryan, Zach Parise). Kanadalla on joukkue täynnä Ratkaisuvoimaa. Sidney Crosby, Ryan Getzlaf, Dany Heatley, Rick Nash sekä lukemattomat muut puhuvat kovaa kieltään. Puolustuksessa Kanadalla on pommikone Shea Weber, joka on jo kerran näiden kisojen aikana laukonut kiekon maaliverkon läpi... Heikkouksia on joukkueesta käytännössä mahdotonta löytää. Ainoa sellaiseksi laskettava ovat VALTAVAT PAINEET kotiyleisön edessä pelatessa. En yhtään vähättele sanoessani että KOKO KANADA, pohjoisrajan harmaakarhuista lähtien, odottaa joukkueen voittoa. Ottelussa mitataan joukkueen paineensieto- ja venymiskyky. USA lähtee ehdottomana altavastaajana otteluun. Usein altavastaajan asema on edullisempi (, vai mitä olette mieltä Suomen olympiasijoituksista 1988-2010?).

Maalivahdit näyttelevät suurta roolia. USAlla on tässä suhteessa pienenpieni etu. Heillä on koko maailman kuumin veskari veräjän suulla. Ryan Miller, Buffalo Sabres (meikän suosikkijengi muuten National Hockey Leaguesta). Kanadalla ykkösmaalivahdiksi on noussut, hieman yllättäenkin, kotihallissaan pelaava Roberto Luongo (Vancouver Canucks). Tai kuten "Tiki" sanoi Allu Valavuoren haastattelussa: "Lugano". Kiitos Tiki hymynkareesta suunpielilläni.

Lopputulosta en lähde veikkaamaan, odotan hienoa ottelua. Sitä odottavat kaikki jääkiekkofanaatikot, ehkä vähän muutkin. Viimeistään tämä finaali tulee olemaan USAn nuoren sukupolven esiinmarssi. Sukupolven, joka tulee hallitsemaan Yhdysvaltain kiekkoilua, ehkä jopa koko maailman kiekkoilua, seuraavat vuosikymmenet.

Pronssista ylpeitä!

Kyllähän se pronssi sieltä sitten tuli. Kova taistelu Leijonilta, ei voi muuta sanoa. Ennen ottelua julkisuudessa pyörineissä jutuissa Teemu Selänne pohti löytyykö pelaajilta hymyä enää pronssiotteluun. Löytyihän sitä. Varsinkin hyvän taistelun jälkeen pronssimitaleita pujotettaessa kaulaan. Teemu, 39, oli yksi innostuneimmista leijonapelaajista. Hän jopa kaappasi Suomen Jääkiekkoliiton puheenjohtajan ja kansainvälisen jääkiekkoliiton IIHF:n varapuheenjohtajan Kalervo "Kale" Kummolan suureen halaukseen tämän kukittaessa pelaajia.

Itse pelistä. Pohdin herätessäni aikaisin aamulla, että löytyykö sellaista viimeistä puristusta Suomen joukkueelta. Epäilin jopa, että Slovakia saattaisi olla nälkäisempi. Samalla toivoin ja luotin siihen, että Suomen peli toimii ja etenkin karvauspeli sekä liike ovat Jalosjukan haluamalla tavalla kunnossa. Olivathan ne. Asenne oli jokaisella leijonalla kunnossa alusta lähtien. Vaikka ensimmäistä maalia jouduttiin jahtaamaan yllättävänkin pitkään, homma oli hanskassa. Rauhallisuus ja luotto omiin joukkoihin huokui joukkueesta. Lopulta se vapauttava maali tuli Sami Salon toimesta. Salon piiska puhui ylivoimalla. Huomionarvoista on, että tuo laukaus oli Samin ensimmäinen laukaus koko turnauksessa, mikä löysi tiensä kunnolla maalille saakka. Leijonilla syttyi hurmos. Maalin jälkeiset erän pari viimeistä minuuttia näytti siltä kuin pelaajat olisivat suorastaan lentäneet kentällä.

Toinen erä oli heikko. Äsken hehkuttamani Salon mokasta Slovakia pääsi jo 3-1 johtoon. Jos jotain positiivista erästä täytyy löytää niin se, että tämän erän ansiosta Suomen joukkue heräsi taistelemaan viimeiseen erään.

Kolmas erä olikin sitten Päällikön käsialaa. Moneen vuoteen en ole nähnyt Jokisen Ollilta yhtä komeita suorituksia maajoukkuekekkereissä. Jokisen osalta turnaus noudatti muuten melko samanlaista kaavaa. Suuren roolin miehelle ei löydetty paikkaa kahdesta ensimmäisestä hyökkäysketjusta ja hän vajosi nelosketjuun. Kunnioitettavaa kuitenkin on, että aiemmasta poiketen Olli ei vajonnut asenteeltaan. Taistelun jatkuminen palkittiin pronssipelin kolmannessa erässä. (Ehkä komeiden viiksien poisajaminen ennen pronssipeliä vaikutti Ollin liikkeeseen? Ilmanvastus pieneni? Ken tietää, Barbie ei.)

Eilen kirjoitin Miikka Kiprusoffin ylivoimaisuudesta suomalaisten maalivahtien suhteen. Kuinkas kävikään? Kipper pelasti pronssimitalit Suomelle viimeisten minuuttien haamukopeillaan. Suomelle jo perinteiseen tyyliin ottelun lopussa "päästiin" pelaamaan alivoimaa ja taistelemaan tosissaan ottelun voittolukemien säilyttämisestä. Miikka osoitti olevansa MIES tolppien välissä. Iso kiitos hänelle.

Vielä Selänteestä. Teemun nopeutta ei voi muutakuin ihailla. Se esimerkki mitä hän näytti sekä nuoremmille leijonille että junnuille kotikatsomoissa on korvaamatonta. Vaikka turnauksessa ei totutttuun tapaan maaleja syntynytkään, hän uudistui ja johti joukkuetta muulla tavoin. Teemun kritisoiminen onkin siinä mielessä turhaa, hän toi joukkueeseen nyt yhtä paljon kuin mitä yksi maali jossakin yksittäisessä pelissä olisi tuonut.

Piristäviä juttuja "jääkiekkojournalismissa"

Oletteko koskaan katsoneet Ilta-Sanomien videotuomareita? Toimittajat Vesa Rantanen ja Tuomas Nyholm pureutuvat jääkiekon sisimpään. Parivaljakkoa asiantuntevampia jääkiekkotoimittajia on Suomesta vaikea löytää. Aivan Suomen eliittiä. Kaiken lisäksi he ovat hauskoja, suosittelen.
http://www.iltasanomat.fi/videot/videotuomarit/

En tiedä muistaako kukaan, mutta parin vuoden takaisissa Kanadassa järjestetyissä MM-kisoissa oli suomalainen mieshenkilö joka yritti pärjätä kisoissa ilman yhtään rahaa, sniikata sisään peleihin ilmaiseksi tai jonkun tarjoamilla lipuilla. Hän kuvasi videoita omista tekemisistään ja menoistaan. Tyypin seuraaminen oli hauskaa, vaikka kaikki oli ilmeisesti lavastettua. Ymmärtääkseni kyseessä oli panimo Karjalan kampanja. Hauskoja hetkiä videoilla jokatapauksessa.

Näissä Vancouverin 2010 Olympialaisissa olen seurannut Aleksi Valavuoren ihanfinaalissa piste fi juttuja. Allu tekee piristävän raikkaita haastatteluja pelaajista, tutustuu kisakaupunki Vancouveriin ja muutenkin keskustelee jääkiekkovaikuttajien kanssa. Hän pyrkii toteuttamaan monen suomalaiskatsojan toiveita, joita ihmiset ovat hänelle lähetelleet. Videot ovat hauskoja ja niitä on paljon. Suosittelen lämpimästi. Kaiken hyvän lisäksi Allu on suuuuuuuuri Suomifani. http://ihanfinaalissa.fi/

Pronssiyö

Tulevana yönä viideltä aamulla Suomen aikaa ratkaistaan Olympiakisojen miesten jääkiekon pronssimitalit. Ottelussa pelaavat vastakkain Slovakia, joka kärsi niukan 3-2 tappion isäntämaa Kanadalle ja Suomi, jota USA veti turpaan murskaavasti 6-1.
Tehdäänpä nyt heti aluksi selväksi kaikille se seikka, että materiaaleja katsottaessa Suomen olisi täytynyt sijoittua korkeintaan viidenneksi tai kuudenneksi. Suomi on siis jo nyt ylittänyt itsensä. Takana on kivikova (pehmeää hiekkaa näissä kisoissa?) Venäjä sekä meidän suomalaisten ah niin rakastamat hannuhanhet (tiedätte kyllä ketkä). Joten kävi miten kävi, Suomen jääkiekkojoukkue on näissä kisoissa onnistunut.

Tuntuu hieman epäreilulta, että kun Suomi pärjää, kaikki suomalaiset kannustavat ja ovat joukkueen takana. Sitten, kun tulee yksi epäonnistuminen, takki käännetään ja kaikki haukutaan pataluhiksi. Esimerkkinä haukkumisesta se, että vain pari päivää aiemmin Miikka "Kipper" Kiprusoffia hehkutettiin kuinka hyvä hän on, miten jäätävää peliä hän pelaa (nollapeli puolivälierässä takatukkatsekkejä vastaan), ja nyt hänet haukutaan alimpiin maan syövereihin. Enkä nyt tarkoita haukkujilla suomalaista lehdistöä ja muuta mediaa, vaan aivan tavallisia suomalaisia "lätkäfaneja". Mitä faniutta se on, kun tappion hetkellä käännetään takki ja aloitetaan haukkuminen? Kritiikkiä saa ja pitääkin esittää, kunhan se on aiheellista ja perusteltua. Jos maalivahti mokaa kerran ja päästää helpon maalin, ei sillä perusteella voi lynkata häntä ja hänen koko kisojaan. Paha torjua, jos jää yksin jenkkejä vastaan maalinedustalle. (Loput kolme Kipperin taakse mennyttä maaliahan olivat enemmän tai vähemmän puolustajien virheitä.)
Eilen peliä katsoessani kuulin kanssakatsojiltani kommenttia tyyliin "Kiprusoff on surkea, Bäckström on paljon parempi. Ei toi osaa mitään." Pyysin perusteita. "SE vaan on." Niimpä. Tosiasiassahan ei ole kahta kysymystä siitä, onko Miikka Kiprusoff tämän pohjoisen maan paras jääkiekkomaalivahti. Faktaa on myös se, että jokaisella tulee heikkoja hetkiä, kukaan ei TODELLAKAAN ole täydellinen. Aina ei vain pysty huippusuoritukseen.

Sitten siihen pronssipeliin. Slovakia on tämän turnauksen aikana osoittanut olevansa kova jengi. Marianit Hossa ja Gaborik, Pavol Demitra, Lubimir Visnovsky, vuoren kokoinen Zdeno Chara ja maalivahti Jaroslav Halak ovat esimerkillään nostaneet koko Slovakian joukkueen hurmokseen. He hakevat pronssipelistä maansa ensimmäistä olympiamitalia jääkiekon saralla. Nälkää varmasti riittää.
Suomella panoksena on ammattiylpeys. Eikä niitä olympiamitaleita meilläkään yllinkyllin ole tullut näistä kisoista, puhumattakaan jääkiekosta kautta aikojen. Pronssi olisi Suomen viides olympiamitali miesten jääkiekosta. Pronssipeli tulee mitä luultavimmin olemaan Suomen jääkiekkoilun kultaisen sukupolven (Selänne, Koivu, Lehtinen, Timonen jne.) viimeinen maajoukkuepeli. Varmasti konkarit haluavat jäädä suuren yleisön mieliin voittajina. Ei kysymystäkään siitä.
Itse ainakin herään peliä katsomaan.

Vaikka se pronssi Suomelle tulisi, kokonaiskuva suomalaisesta lätkästä pitää nähdä laajemmin jatkossa. Moni asia on vialla. Yksi olympiapronssi ei sitä pelasta. Vaaditaan toimia a'la Kummola ja muut isot herrat (hehhe Kale on semi-iso). Mutta palataan tähän aiheeseen..