Avatar ja rajoitteiset

Kävinpä katsomassa Avatar -elokuvan. Odotukset eivät olleet kummoiset etukäteen, traileri ei minua ollut vakuuttanut. Trailerin perusteella pelkästään elokuvaa varten kehitettyä uutta 3D -teknologiaa ei voinut maailman ääriin kehua. Kovin kummoiselta se ei vaikuttanut. Maailman suurin (?) budjetti ja suuret erikoistehosteet silti kiinnostivat.

Leffan alussa naureskelin sinisille tyypeille, etenkin niiden eleille ja kielelle. Olin myös kuullut eräältä kaveriltani, että elokuva on kuin Disney-klassikko Pocahontas. Alussa näiltä samoilta mielikuvilta en voinutkaan välttyä. Melko nopeasti tarina kuitenkin tempasi mukaansa. Kaksi tuntia ja 44 minuuttia hurahtivat nopeasti, kertaakaan kelloa kurkkaamatta.

Elokuva yllätti minut positiivisesti. En ole mikään leffakriitikko, kuten ystäväni L'amourhaaja (http://valoakankaalla.blogspot.com/), joten minua ei sen ihmeemmin häirinnyt elokuvan juonen yksinkertaisuus tai epäuskottavuus. Mennessäni leffateatteriin en hakenut mitään syvällistä kokemusta, kunhan menin viettämään hauskaa iltaa hyvässä seurassa. Jätin syvemmän kriittisyyden muille, minä vain katsoin. Ehkä olen markkinamiesten uhri, mutta mitä väliä, jos itseäni se ei häiritse?

Tykkäsin siitä, että Avatarin päähenkilö oli pyörätuolissa. Ilmeisesti näyttelijä ei oikeasti ole vammainen, mutta ei se mitään. Elokuva onkin hyvää "promoa" vammaisille, se tuo yleisesti esille, että myös vammaiset ovat ihmisiä. Jopa rakastettavia (vaikka sitten sinisten jättiläisten toimesta, kenties)! Olisin kyllä toivonut enemmän läppää vammaisista, se on oikeasti melko hauskaa. Sääli, että aihe on niin tabu. Elokuvassa taisi olla vain yksi melko lievä vitsi liittyen päähenkilön tuoliin, mutta nauroin jo sillekin katketakseni. Kyllä pyörätuolillekin saa ja pitää nauraa, jos on aihetta. Ketään ei saa pilkata, mutta huumori on huumoria. Ja vammaishuumori on sitä parhaimmillaan.

Itsehän olen siis pyörätuolissa. Tehtäköön tämä selväksi, ettei kukaan loukkaannu sanoistani. Monet useasti kauhistelevat sitä, miten voin sanoa itseäni vammaiseksi, heittää siitä jopa läppää. "Mennäänkö istumaan? Eiku venaa, mä istun jo." Itselle pitää pystyä nauramaan. Huumorin kautta moni vaikea asia muuttuu helpommaksi. Me ehkä olemme liikuntarajoitteisia, mutta yhteiskunta on tässä asiassa huumorirajoitteinen.

Huumori vapaaksi kaikille! Nouskaamme ylös, tai siis nostakaamme pyörätuoliemme hissit ylös.

Okei meni vähän sivuraiteille tosta Avatar aiheesta, mutta ei se mitään.